Aluesuunnittelun historia

Aluesuunnittelulla on pitkä historia Satakunnassa.

Itse asiassa suomalaisen seutusuunnittelun katsotaan alkaneen Satakunnassa 1940-luvun alussa, kun professori Alvar Aallon laatima ‘Kokemäenjoenlaakson aluesuunnitelma’ valmistui. Tuolloin luotiin pohja nykyisille suunnittelujärjestelmille sekä seudulliselle ja maakunnalliselle yhteistyölle Suomessa.

Kokemäenjokilaaksossa alkoi 1930-luvulla voimakas kaupungistumiskehitys. Teollisuus ja kunnat halusivat kehittää alueen liikenneolosuhteita ja taloudellisia mahdollisuuksia ja ryhtyivät ajamaan aluesuunnittelua. Porin kauppakamari käsitteli aluesuunnittelua koskevaa aloitetta kokouksessaan lokakuun 14. päivänä 1940. Aluesuunnitelman pääkomiteaan nimettiin Porin kaupungin, Porin maalaiskunnan, Noormarkun, Kullaan, Ulvilan, Nakkilan, Harjavallan ja Kokemäen kuntien edustajat. Porissa maaliskuun 27. päivänä 1941 pidetyssä pääkomitean perustavassa kokouksessa päätettiin hankkeen rahoittamisesta ja yleisestä organisoinnista. Aluesuunnitelma tilattiin professori Alvar Aallolta. Virallinen seutusuunnittelu Suomessa oli alkanut.

Kokemäenjokilaakson aluesuunnitelma valmistui 1942. Aluesuunnitelman tavoitteet ja ratkaisut sisälsivät mielenkiintoisia kehitysvisioita sekä yhdyskuntien ja liikennejärjestelmien suunnittelustrategioita. Suunnitelmaan kuului pääkartta ja 27-sivuinen selostus, jossa käsiteltiin suunnittelun lähtökohtia ja organisointia. Työ koski rautatiekysymyksiä, tiekysymyksiä, tuotantoelämän järjestelyjä, asuntoryhmityksiä, koulukysymyksiä, urheilu-, vapaa-aika- ja retkeilyalueita. Arkkitehti Alvar Aallon esittämä näkemys on muodostanut perustan monille nykypäiväänkin ulottuville suunnitelmille.

Aalto tavoitteli “tilasuhteiden orgaanisuutta ja samalla toiminnallista funktionaalisuutta, sitä että yhteiskunnalliset toiminnat olisivat keskenään oikeissa suhteissa – toisiaan häiritsemättä, mutta toisiaan tarviten, samaan tapaan kuin jäsenet ruumiissa”. Maatalous ei ollut vaikuttamisen kohde samassa määrin kuin muut alat, vaan asetti niille reunaehtoja. Uudet tiereitit tai asutus oli määrä sijoittaa niin, että talonpoikaisen kulttuurimaiseman ja maatalouden edut turvattaisiin. Tärkein esitys oli, että rakennettaisiin uusi pikatie satama-alueelta Mäntyluodon kärjestä Kokemäelle – nykyinen valtatie 2.

Aallon työ tuli suunnittelun kuluessa tunnetuksi myös muualla maassa ja valtionhallinnossa. Ilman kuntien myöntämiä varoja ja yhteistyötä aluesuunnitelma ei kuitenkaan olisi valmistunut. Kokemäenjokilaakson kuntien yhteistyö oli silloisen Suomen suunnittelukulttuurissa uusi innovaatio. Yhteistyön innoittamina Satakunnan muutkin seudut kiinnostuivat yhteistoimin toteutettavasta aluesuunnittelusta.

Kokemäenjoenlaakson suunnitelman näköispainokseen voi tutustua oheisen linkin kautta: Aalto_Kokemaenjoenlaakson aluesuunnitelma_1943

Maankäytön suunnittelu on edennyt Satakunnassa vaiheittain

Seutukaavoituksen virallinen organisoituminen alkoi Suomessa rakennuslain säätämisen jälkeen vuonna 1957. Aluksi kuitenkin jatkettiin vapaaehtoista kuntainliittotoimintaa. Vuonna 1963 sisäasiainministeriö antoi seutukaavamääräyksen, jonka toteuttaminen edellytti lakisääteisen kuntainliiton perustamista. Tämän jälkeen käynnistettiin koko Satakunnan talousaluetta koskevan seutukaavaliiton perustamisen valmistelut neuvotteluineen ja hallintotoimineen. Välivaihe päättyi Satakunnan seutukaavamääräykseen, jonka sisäasianministeriö antoi 14. maaliskuuta 1967. Tällöin aloitti toimintansa Satakunnan seutukaavaliitto, jonka lakisääteinen tehtävä oli seutukaavoitus.

Aluesuunnittelujärjestelmä on vuosien kuluessa kehittynyt yhä monipuolisempaan suuntaan. Eri aikakausina on pyritty vastaamaan yhteiskunnan kehityksen aiheuttamiin muutostarpeisiin. Varsinkin 1990-luvulla aluehallintoa ja suunnittelujärjestelmiä uudistettiin voimakkaasti. Satakunnassa valmistauduttiin tuleviin muutoksiin etuajassa, kun Satakunnan Seutukaavaliitto ja Satakunnan Maakuntaliitto yhdistyivät vuonna 1991 Satakuntaliitoksi. Yhteistyön sekä osallistumisen rooli on uudistusten myötä korostunut.

Maakunnallista suunnittelujärjestelmää ohjaavat Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) sekä Laki alueiden kehittämisestä ja rakennerahastotoiminnan hallinnoinnista (7/2014). Näiden lakien mukaisesti maakunnan suunnittelun keskeisiä välineitä ovat maakuntasuunnitelma, maakuntakaava ja maakuntaohjelma.

Satakunnan runkokaava 2000

Ensimmäiset vuodet, jolloin ryhdyttiin laatimaan Satakunnan runkokaavaa, olivat yhteisen suunnittelun ja toiminnan pioneeriaikaa. Esikuvia uudenlaisesta suunnittelusta oli vähän ja alussa kokeiltiin erilaisia työmuotoja sekä harjoiteltiin yhteistyötä ja päätöksentekoa kuntien kanssa. Seutukaavaliiton tehtävää vaikeutti se, että tarjolla ei ollut juuri mitään valmista alueellista tietoa tai suunnitelmia. Kaikki oli tehtävä itse. Puolentoista vuoden aikana laadittiin noin 30 yhdyskuntasuunnittelun tärkeimpiä aloja koskevaa tutkimusta, joihin useimpiin sisältyi alan kehittämissuunnitelma.

Satakunnan seutukaavan laadinta jaettiin sisäasianministeriön päätöksessä kahteen osaan: seutukaavan runkoon ja varsinaiseen seutukaavaan. Ensimmäinen työvaihe, Satakunnanrunkokaava 2000, valmistui vuoden 1969 lopulla. Runkokaavassa esitettiin alueen palveluverkon sekä alue- ja yhdyskuntarakenteen kehityssuuntia ja asetettiin erilaisia tavoitteita. Runkokaavan laajat tutkimukset ja selvitykset antoivat hyvät valmiudet vahvistettavien seutukaavojen tekemiseen.

Runkokaavassa esitettiin alueen palveluverkon sekä alue- ja yhdyskuntarakenteen kehityssuuntia ja asetettiin erilaisia tavoitteita. Osa näistä tavoitteista on toteutunut ja osa odottaa edelleen toteutumistaan. Runkokaavan tavoitteena oli mm. Pori-Harjavalta sekä Söörmarkku-Hyvelä –moottoriteiden valmistuminen vuoteen 1980 mennessä.

Satakunnan seutukaava 1973, Satakunnan ensimmäinen seutukaava

Satakunnan runkokaavan 2000 jälkeen jälkeen laadittiin Satakunnan seutukaava 1973, jossa käsiteltiin maakunnan tärkeimpiä ja uhanalaisimpia virkistys- ja suojelualueita. Tämä SUVI-kaavaksi nimetty kaava oli ensimmäinen Satakunnan seutukaava. Satakunnan seutukaavaliiton liittovaltuusto hyväksyi kaavan 1974 ja sisäasianministeriö vahvisti sen vuonna 1975. Kyseinen kaava oli ensimmäinen uusien seutukaavamerkintöjen mukainen seutukaava Suomessa.

Ensimmäisen seutukaavan merkittäviä yksittäisiä tuloksia ovat jälkikäteen arvioiden olleet mm. Rauman saaristoalueen sekä Kullaalla sijaitsevan Joutsijärven alueen varaaminen virkistysalueiksi. Myös Isosuo-Korkeasuo-Ronkasuon-alueen osoittamisella suojelualueeksi oli kauaskantoisia vaikutuksia (nykyinen Puurijärven ja Isonsuon kansallispuisto).

Satakunnan seutukaava 2

Suojelu- ja virkistysalueita käsittävän kaavan valmistumisen jälkeen suunnittelutyö jatkui. Vuonna 1979 hyväksyttiin Satakunnan kokonaissuunnitelma 1979-2000. Kokonaissuunnitelma palveli maakunnan kehittämissuunnitelmana ja toisaalta se oli perusta seutukaavan 2 ympäristöä, teknistä rakennetta sekä alueiden käyttöä koskevalle osalle. Satakunnan seutukaava 2 laadittiin Satakunnan perusseutukaavaksi. Siinä käsiteltiin erityisesti taajama-alueita, maa- ja metsätalousalueita ja yhteysverkkoja. Myös kulttuurihistoriallisesti merkittävien alueiden vaalimiseen kiinnitettiin huomiota. Kaava hyväksyttiin vuonna 1982 ja ympäristöministeriö vahvisti sen vuonna 1985.

Perusseutukaavana pidetty seutukaava 2 pyrki katsomaan tulevaisuuteen ja merkittäviä  aluevarauksia ovat olleet muun muassa teollisuuden ja yhdyskuntien energiarakenteen turvaamisen kannalta Olkiluodon ja Tahkoluodon alueiden osoittaminen voimalaitosten sijoituspaikoiksi. Vahvistetut seutukaavat 1 ja 2 loivat käytännössä mallin kaavajärjestelmän toimivuudelle, kun viranomaiset ja suunnittelijat alkoivat ottaa huomioon seutukaavoissa esitettyjä tavoitteita.

Seutukaavan 2 valmistumista seurasi seutusuunnittelussa täydentämisen ja uudistamisen vaihe, jolloin valmistuivat Satakunnan seutusuunnitelma 1984-2010 ja Satakunnan seutusuunnitelma 1988-2010. Skenaariot, visiot sekä strategiset suunnittelumenetelmät olivat uusia malleja hahmottaa ja arvioida kehittämistä. Ympäristönsuojelu nousi keskeisesti esille 1980-luvun tutkimuksen ja suunnittelun kohteeksi koko yhteiskuntapolitiikassa.

Satakunnan seutukaava 3

Vuosina 1984-85 valmisteltiin Satakunnan seutukaavaa 3, joka täydensi edellisiä kaavoja. Satakunnan seutukaavaliiton liittovaltuusto hyväksyi kaavan 1988 ja ympäristöministeriö vahvisti sen vuonna 1989. Kaavan pääpaino oli maa-ainesten oton suunnittelussa sekä harju- ja kalliomaisemien suojelussa, teknisen huollon alueissa sekä merialueen veneväylien ja venesatamien suunnittelussa. Lisäksi kaavaan sisältyi muun muassa vahvistuneiden seutukaavojen 1 ja 2 tarkistuksia ja täydennyksiä. Seutukaavat 1 ja 2 jäivät kuitenkin voimaan kaikilta niiltä osin kuin seutukaavassa 3 ei oltu esitetty muutoksia.

Seutukaavalla 3 on ollut merkittäviä vaikutuksia muun muassa maa-ainestenoton suunnittelun edistämisessä ja arvokkaiden harjumaisemien suojelussa. Toinen tärkeä osa-alue on ollut veneilyväylien ja –alueiden sekä satamien osoittaminen.

Satakunnan seutukaava 4

Satakunnan seutukaava 4 käsitti seutukaavan muutoksen Porin kaupungissa ja Noormarkun kunnassa. Siinä muutettiin valtatien 8 linjausta välillä Hyvelä-Söörmarkku sekä tehtiin lähinnä tästä aiheutuvia muita muutoksia tien lähialueen maankäyttöratkaisuihin. Lisäksi kaava sisälsi Noormarkun keskustan Mäntylän alueen seutukaavan muutoksen. Satakuntaliiton liittovaltuusto hyväksyi kaavan vuonna 1992 ja ministeriö vahvisti sen vuonna 1993.

Satakunnan seutukaava 5 korvasi aiemmat seutukaavat

Satakunnan seutukaavassa 5 yhdistettiin aikaisemmin laaditut seutukaavat ja saatettiin ajan tasalle niiden muodostama kokonaisuus. Kaavan laadinta aloitettiin vuonna 1992  ja Satakuntaliiton liittovaltuusto hyväksyi sen vuonna 1996. Satakunnan seutukaava 5 vahvistettiin ympäristöministeriössä 11.1.1999 ja kaava sai lainvoiman 4.4.2001. Tämä kaava korvasi kaikki aikaisemmat Satakunnan aluetta koskevat seutukaavat lukuun ottamatta Kiikoisten kunnan aluetta, jonne jäi tuolloin voimaan 6.6.1997 vahvistettu Pirkanmaan 3. seutukaava. Lisäksi Eurassa, Porissa ja Ulvilassa jäi kussakin kunnassa vahvistamisen yhteydessä voimaan yksi vähäinen alue Satakunnan seutukaavasta 2.

Seutukaava oli ohjeena laadittaessa ja muutettaessa yleiskaavaa ja asemakaavaa sekä ryhdyttäessä muutoin toimenpiteisiin alueiden käytön järjestämiseksi. Viranomaisten oli suunnitellessaan alueiden käyttöä koskevia toimenpiteitä ja päättäessään niiden toteuttamisesta katsottava, ettei toimenpiteillä vaikeuteta seutukaavan toteuttamista.

Rakennuslain nojalla voimaan tullut Satakunnan seutukaava 5 oli voimassa rakennuslain mukaisin oikeusvaikutuksin, kunnes se korvattiin maankäyttö- ja rakennuslain mukaisella Satakunnan maakuntakaavalla. Seutukaava, kuten ei myöskään maakuntakaava, ei ollut kuitenkaan voimassa oikeusvaikutteisen yleiskaavan eikä asemakaavan alueella muutoin kuin ryhdyttäessä muuttamaan näitä kaavoja.